keskiviikko 14. elokuuta 2019

Syksy ja vihdoin sadetta

pienin täytti 3vuotta ja synttärimyrskykin saatiin taas perinteen mukaisesti. Tytön ensimmäisiä synttäreitä juhlittiin ilman sähköjä, silloin oltiin toista vuorokautta sähköittä kun myrsky pyyhkäisi jonkun kymmenen hehtaaria metsää linjojen päälle. Nytkin oli annettu ukkosvaroitus näille seuduille mutta meille sattui vaan etäistä jyrinää ja sadekuuroja. Tänäänkin on ollut jo pari ukkoskuuroa, mutta nyt paistaa aurinko niin että uskalsin lykätä töpselin seinään ja avata koneen hetkeksi.

Syksy tuli taas ihan yllättäen. Toki aina koulujen ja metsästyskauden alkaminen on sellainen mikä aina muistuttaa että kesä alkaa olemaan taputeltu, mutta nyt yhtenä päivänä havahduin siihen että todella tuli syksy. Lehdet putoaa puista, laitumet loppuu ja kaikki on surkean, ankean, rutikuivan keltaista. Ei siis mikään kaunis ja kuvauksellinen ruska, vaan sellanen kuivuuteen kuolleen luonnon ankeus.

Eikä se enää auta vaikka sataisikin. Täällä on nyt muutamana päivänä tullut vettä, se vaan tuli kuukauden myöhässä. Mutta tuli sentään nyt.
Löysin lehtien alle piiloutuneita jättitomaatteja ja nyt hengitystä pidättäen jännitän että ehtiikö nämä kypsyä ennen joulua. Kaikesta minun valituksesta huolimatta, kurkku ja tomaattisato oli kuitenkin kohtuullinen. Lapset tosin verottavat sitä melkoisella vauhdilla. Etenkin kurkut nämä käy ratsaamassa päivittäin ja syövät samointein kaikki löydöksensä.
Meinasin aloittaa ennen talvea vielä yhden projektin, varsin mittavan projektin. On toki aivan normaalia siirrellä kasvimaita tontin puolelta toiselle ihan vaan paremman tekemisen puutteessa. Oli virhe tehdä toinen kasvimaa tuonne laidunpellon laitaan. Ajatus oli sinänsä ihan hyvä. Se kasvimaa on sellaisessa paikassa mihin pikkutuholaiset ei välttämättä ensimmäisenä eksy tarhasta karatessaan (vuohet siis) ja siinä oli valmiiksi mukavan tasaista maata ja sinne oli vieläpä helppo rytyyttää mönkijälläkin kakkakuormia suoraan viereen. Siihen se hyvyys sitten loppuikin. Mutta maapaohja on pelkkää savea. Savipohja mitä on muokattu viimeksi melkein kaksikymmentä vuotta sitten ja jotain maanparannusainetta (eli karjanlantaa) sinne on ajettu viimeksi joskus 80-luvulla, lisäksi siinä ei ole mitään tuulensuojaa ja siihen porottaa aurinko ihan armottomasti.
Ajatus tosiaan oli ihan hyvä, mutta käytännössä homma ei toimi ollenkaan. Kaksi vuotta tossa on nyt yritetty, on kärrätty lantaa, multaa ja hiekkaa ja ne kaikki häviää sekunnissa saveen. Pienikin auringon pilkahdus saa maan kovettumaan betoniksi ja pienen pieni vesipisara saa saviliejun muuttumaan kenkiin paakkuuntuvaksi painajaiseksi. Kiitti mulle riitti sitä lajia. tulipahan kokeiltua.

Pääsee vähemmällä vaivalla kun perustaa kokonaan uuuden paikkaan missä on lähtökohtaisesti parempi maapohja ja luonnollista tuulensuojaa, jos joutuu uhraamaan pari ikivanhaa marjapuskaa, nurmikkoa ja siirtämään lasten trampoliinin, on se ihan ok. Onhan se ihan hirveä työmaa aloittaa alusta, mutta pääsenpähän puuhastelemaan niitä permakulttuurikokeilujanikin taas. Tämän kevään testipenkit oli menestys, toivon että tulevaisuudessakin on näin eikä kyseessä ollut taas aloittelijan tuuri.
Kurpitsat sai jonkun shokin ja alkoivat pukkaamaan hulluina tyttökukkia. Kurpitsasato jäi kyllä sekin huonoksi, säästä vai mistä lie johtuen oli kesän lähinnä poikakukkia tarjolla. Olen kyllä optimistisesti pölytellyt näitä, jos kävisi niin että kesä jatkuisikin tammikuulle.

torstai 8. elokuuta 2019

Katovuoden satoa

Aamukaffella sattui silmään otsikko kuinka kylmyys, kuivuus ja lopulta myös halla tärveli perunasadon. Uhkaava sipsipula saattaa koetella kansaa tulevana talvena. Meillä onneksi vaikuttaisi asiat olevan ihan hyvin potaattirintamalla. Kasvusto on toki enemmän kuin rujoa katsottavaa, mutta perunoita siellä on. Pottumaa ei onneksi ole tuolla kaikkein kurjimmalla savipeltoalueella.

Kirsikoitakin on niin hyvin että täytyisi alkaa hillon (kröhöm, siis liköörin) tekoon. Vaan vielä olen pysynyt suunnitteluasteella. Lapset ovat syöneet kaikki poimittavissa olevat, jättivät minulle ne huojuvien tikkaiden nokassa seisten pomittavat yksilöt.

mulla oli suuria omenasuunnitelmia. Hilloja (lapset söisivät puuron kanssa ihan loputtoman määrän omppuhilloa), mehua ja siideriä. Eipä tarvitse. Kuvasin koko omenasadon. Kuva alla.


Eläimet sentään  ei lopu kesken. Kevät oli kummallinen, ei oikein meinannut tulla pupuja eikä tipuja. Nyt niitä onneksi on. Muutaman vähän sekavan käänteen jälkeen meille tupsahtikin kokonainen ekstraparvi kanoja.
Sipulitkin onnistui hyvin (vai voiko sipuli edes epäonnistua jos vuohet eivät satu paikalle?)

tällaisia vähän erikoisemman näköisiä otuksia meille on nyt ilmaantunut. En kehtaa edes sanoa että mikä mulle tulee mieleen tuon kanan päästä..
Toukokuussa kuukaudeksi kylään tullut pukki jäi taloon. En nyt varsinaisesti kilju riemusta, mutta joskus tulee elämässä eteen niitä kuuluisia muuttujia ja tässä nyt tuli sellainen, eli Esko tulikin jäädäkseen. Eikä siinä muuten mitään, kiltti ja kivahan tuo on.. mutta se haju..

tiistai 6. elokuuta 2019

Helppoa kuin heinänteko.. eiku.

Mua on riivannut jo jokusen vuoden heinä-ahdistus. Saako sitä vaiko eikö ja jos saa, niin mitä se maksaa. Heinää kun tehdään täällä meillä päin vuosi vuodelta vähemmän. Katoavat karjat ja yleistyneet luonnonhoitopellot (tai jotain sinne päin) ovat tehneet tehtävänsä. Heinämyyjät alkavat olemaan myöskin katoava luonnonvara. Toki heinänviljelyyn tuo omat haasteensa sekin että ensin sataa kolme kesää niin että tuotantosuuntaa voi vaihtaa riisinviljelyyn, sitten kahtena kesänä ei sada. Yhtään. Meillä on ostettu heinä esikuivattuna isoissa pyöröpaaleissa jo monta vuotta. Kun ei ole traktoria, on paaleja haettu tarpeen mukaan. Tarvehan on tietysti riippuvainen eläinmäärästä. Se on yksi eläintenpidon parhaita puolia kun joulukuisessa räntäsateessa (savea, jäätikköä, myrsky, pakkasta ja hurrikaani kaikki yhtäaikaa) alkaa askartelemaan traileria autonperään ja lähtee köröttelemään rospuuton runnomaa kinttupolkua loputtoman matkan edestakaisin. Tekee myös hyvää parisuhteelle nakittaa mies tällaiselle suoritteelle pitkän työpäivän jälkeen.

Meillähän nyt tällä hetkellä heinää syö hevoset, vuohet, lehmät ja kanit. Ei nyt mitään älytöntä määrää mutta kortta on kannettava tarjolle useampaan kertaan päivittäin. On ollut aikaisemminkin tarjolla peltoa mistä saisi tehdä heinää niin paljon kun vaan tahtoo. Aiemmin ei mun heinäahdistus ole vielä saanut ryhtymään moiseen puuhaan. Enimmäkseen johtuen säilytystilasta, eli sen puutteesta ja traktorittomuudesta. Ei voi teetättää pellonlaidallista suurpaaleja jos tahtoo että traktorin omistava naapuri vastaa puhelimeen vielä ensimmäisen kuukauden jälkeenkin. Ne paalit kun ei liiku sieltä pellonlaidasta pihaan pulkalla kiskomalla.

Viimekeväänä kun jännitettiin heinän riittävyyttä, otin asian pohdintaan uudemman kerran. Tyhjiä navetanvinttejäkin tässä kylässä nykyään piisaa säilytystilaksi. Vielä kun toinen naapuri innostui lähtemään kimppaan tähän hankkeeseen niin päätettiin sitten alkaa heinäntekoon.
Kyllä taas tuli opittua.. amatööri kun alkaa puuhastelemaan niin lopputulos on aina vähän jännittävä. On vaikea arvioida paalimääriä per hehtaari jos on ensimmäistä kertaa asialla. Kyselin vähän kyläläisiltä ja vastaukset oli luokkaa "nooooh tuleehan siitä joku paali tai "kyllä niistä hehtaareista varmaan talven heinät saa". Tarkemman vastauksen sain kun yli 9ha niitettynä. Olisihan se varmasti vähempikin riittänyt..

Toinen minkä opin, on se ettei kannata luottaa siihen että joku joskus aikaisemmin on sanonut että voishan sitä tullakin paalaamaan, soittele sitten ku tarttet. On nimittäin harvinaisen syvältä sieltä itsestään kun on tosiaan 9hehtaaria heinää niitettynä ja aikaisemmin ikäänkuin lupaillut paalaaja sanoo ettei tule.
Niitähän on tosiaan pilvin pimein jotka omistavat toimivan pikkupaalaajan. Niitä on vielä vähemmän jotka ovat valmiita tulemaan tekemään. Eikä tosiaan millään talkoilla ja kahvipalkalla vaan ihan asianmukaisella korvauksella. Mutta ei. Sattuipa samaan syssyyn vielä lapsille luvattu leo leikkimaa reissu. Heinä niitettiin keskiviikkona ja torstaina, kolmenkympin helteissähän se kuivuu nopeaan ja paalaus oli ajateltu viikonloppuun. Oli oikein mukava tunnelma perjantaina kärvistellä leikkimaassa samalla miettien että mistähän ketusta sitä löytäisi paalaajan vai alanko lykkimään seipäitä pellolle. Kerrankin kävi tuuri, soitin perjantai-iltana tutulle naapurikylään, en ollut varma onko heillä enää paalaajaa tallella mutta epätoivo alkoi olla sitäluokkaa että puhtaan pakokauhun ajamana aloin kyselemään ihan lotolla. No tämäpä pölähti lauantaiaamuna pellonlaitaan, sanoi tulevansa ensin pöyhimään ja sunnuntaina rippijuhlien jälkeen aloittaa paalaamaan. Oli sellanen helpotus että melkein ratkesin itkemään silkasta ilosta.
Niitä paaleja tulikin sitten lopulta maltillisesti vähän alle 3000. Meillä kun työjuhtana on ikivanha mönkijä, minä ja pikkupoika sekä tietysti mies jonka kesäloma loppui juuri sopivasti. Kolmepäivää me ajettiin niitä paaleja. Aivan tolkuton homma, iltaa kohden alkoi paalit painamaan melko paljon. Meni jokunen burana ja useampi päivä ihan vaan toipuessa. Mutta nyt on heinää niin ettei tarvitse miettiä eikä jännittää että piisaako elukoilla syötävää seuraavaan laidunkauteen.
Taidan tehdän saman ensi kesänäkin. Muutamalla korjausliikkeellä.

maanantai 5. elokuuta 2019

kohti omavaraisempaa elämää 2019, Säästä ja sen vierestä.

Tämä teksti on osa yhteispostaussarjaa, muiden omavaraistelevien bloggareiden ajatuksia aiheesta pääset lukemaan tämän postauksen lopusta löytyvien linkkien kautta.

Olen erinnäisistä syistä (eli kiire ja laiskuus) missannut pari edellistä kierrosta. Yritän nyt parantaa tapani kun kerran ulkonakin on sellainen ilma että voi hyvillä mielin pysyä pirtissä ja istua koneelle. Tästä päästiinkin aasinsillalla tämänkertaiseen aiheeseen, eli säähän.

Olen tätä samaa aihetta pohdiskellut aikaisemminki, eli lähinnä kiukutellut vallitsevista sääolosuhteista. Noin vuosi takaperin tulin siihen tulokseen että nykyään täytyy ihan oikeasti ottaa ajatuksella huomioon hurjaa vauhtia vaihtuvat kelit jotka saattaa heittää vuorokaudessa ääripäästä toiseen. Tätä pohdin oikein syvällisemmin kun virheistäni oppineena kurpitsoille mietin paikkaa, tuntuu että nykyään tuulet on paljon kovemmat kuin aikaisemmin. Tai siis niitä piiskaavia myrskytuulia tarjoillaan kiusallisen usein. Viimekesänä kokeilin kasvattaa kurpitsoita tunnelissa. Olisi pitänyt ilmeisesti valaa betonista kivijalka mihin olisi tunnelin saanut ankkuroitua. Mokoma tunnelin raasku kun saavutti aivan ilmiömäiset lento-ominaisuudet kiitäessään laitumen halki kohti naapuria, siinä oli jo hengen menetyksetkin lähellä, laitumella ollut poni tykkäsi lentävästä tunnelista sen verran huonoa että pelkäsin sen kuolevan shokkiin, itse olin varma että kuolen siihen v-alkuiseen tunteeseen. Tunnetusti myrkytuuli ja rutikuiva savipelto ei ole sadon kannalta ihan optimaalisin yhdistelmä millekään missä on varsi. Varsi mikä katkeaa henkäyksestä. Tänävuonna varrelliset on sijoiteltu kasvamaan paikkoihin missä on luonnostaan tuulensuojaa. Naapurista haettu tuulitunneli on varastoituna johonkin mistä en sitä onnekseni keväällä löytänyt.

Potut ja sipulit onneksi kasvavat vähän kurjemmissakin keleissä, eivätkä ota niin itseensä pikku puhureista.

Ratkoin tuulen tuomia haasteita lykkimällä tuonne tuulisimmalle paikalle (eli pellonlaidassa olevalle kasvimaalle) nauriit, lantut, sipulit, porkkanat, keltajuurikkaat ja pellavat. Taputtelin itseäni selkään koska kerrankin olin suunnitelmallinen ja puuhastelin oikein ajatuksen kanssa. Hyvä minä. Olisin tietysti voinut ottaa huomioon kuivuuden. Eihän tietenkään voi olla peräkkäin kahta rutisevan kuivaa kesää, kappas vaan.. kyllä voi. Tuo pelto on savimaata, niinkuin kaikki täällä on. Kuivana kesänä tuosta tulee silmän räpäyksessä savanni, suola-aavikko ja sellaista betonia mikä ei enää edes kastu vaikka vettä saisikin. On sinne ajettu multaa, lantaa ja kauniita ajatuksia, mutta tehoviljelyssä olleen saviköntän parantaminen johonkin kuntoon on oikeasti vuosien työ, etenkin jos työkoneina on omat kädet, talikko ja lapio. Onhan toki sadetin millä kaydä taisteluun kuivuutta vastaan. Kahden illan sadetuksen jälkeen alkoi omatunto soimaamaan. Meille tulee vesi osuuskunnan kaivosta, kahden kuivan kesän jäjiltä ei vettä varsinaisesti ole tuhlattavaksi asti. En pitänyt hyvänä ideana tyhjentää kylän kaivoa porkkanapenkkiin.

Kuivuus on sellainen asia mikä varmasti vaikuttaa nyt ja tulevaisuudessa paljonkin viljelyyn, sekä minun porkkanamaamittakaavassa että suuremmissa kokonaisuuksissa. Meillä on kyllä omakin kaivo. Se vaan on vähän huonossa paikassa, eli kaukana kaikesta. Sieltä saa kyllä haettua veden jos sähkökatko tai kaivoon mädännyt marsu estää osuuskunnan kaivon käytön, mutta siihen ei taida saada viriteltyä mitään pumppusysteemiä, eikä päivissä riitä tunnit kantovedellä kastelemaan kovinkaan suuria viljelmiä. Tontin rajalla kulkee kyllä isommanpuoleinen oja, sellainen missä keväällä ja vähän märempinä kesinä päässyt uimaan niin koirat kuin linnutkin. Vaan nyt sekin on ollut taas keväästä asti taas rutikuiva.

Jos ja kun joskus tästä muutetaan, on ihan ehdoton että uudessa paikassa on vettä. Järvi,joki tai lampi mistä saa kasteluvedet. Juomavesikaivon tyhjentäminen kasvimaille ei vaan sovi mun omalletunnolle

Kuivuuden lisäksi satotoiveita ei ainakaan paranna lämpötilojen hurjat vaihtelut. Sunnuntaina oli +33c, maanantain ja tiistain välisenä yönä paleltui iso osa kurkuista. Tomaateissakin (siis lehdissä, ei itse tomaateissa) on tarjolla kaikki mahdolliset värit ja kasvu on todella nihkeää. Luulin että niitä kalvaa joku mystinen tauti, no ei, kyllä se päivisin paahtanut käristävä helle ja kylmät yöt oli liikaa jopa siperialaisille lajikkeille. Lähes kaikkien kasvien kanssa sadot jäävät paljon odotettua pienemmiksi. Jos ajat olisi toiset, nälkä tulisi. Kasvit ei kasva, sadot on pienet, eläimet lisääntyy heikosti ja pölyttäjiä ei juurikaan ole näkynyt. Puuttuu enää ne heinäsirkkaparvet.

on toki niitäkin joita ei haittaa vaikka lykkäsi lumikinokset keskelle heinäkuuta. Kasvimaalla karannut minttu on ainakin sellainen mitä piisaa, samoin sipulia ja perunaa tulee ihan odotetusti. Ensi vuonna täytyy tehdä lisää muutoksia. Ostaa rulla tolkulla harsoja ja jättää kurkut ja tomaatit vähemmälle- Kasvattaa kasvihuoneessa niitä mistä ehdottomasti haluaa enempi satoa. Luulen että pavut ja kesäkurpat ainakin saa paikan kasvarista. Täytyy vielä keksiä sinne joku systeemi millä tasata lämpötilojen vaihtelua

Kuivuuden ja kylmien öiden takia laitumetkin loppui ennen aikojaan. Heinäkuussa jo joutui antamaan lisäruokaa. Muistan vuosia kun hevoset ovat laiduntaneet vielä lokakuussa. Eläimet ihan selkeästi kärsii paahtavasta kuumuudesta ja valtavista ötökkämääristä.
Paahtava aurinko ja puuttuvat vesisateet ovat varmasti ihan miellyttäviä jos viettää kesälomaa uima-altaalla, belgian kokoisen aurinkovarjon alla ilman mitään pakkoa fyysiseen suorittamiseen. Kolmenkympin helteessä kun tekee paalikuormia tuntitolkulla, on siitä kaikki nautinnollisuus ihan todella kaukana.
Yllättävän vähän käydään keskustelua nykyisten ääri-ilmiöiden vaikutuksesta ruoan tuotantoon, liian vähän. Tottakai tuontiruoalla saa paikattua tilannetta jos kotimaassa joku sato epäonnistuu täysin. Mutta monesti on itsekin tullut pitäneeksi aivan itsestään selvyytenä sellaisia asioita mitä ei enää pitäisi. Esimerkiksi omena, ainahan niitä on ollut puut pullollaan ja ainahan sitä on ollut ihan pulassa niiden kanssa. Saavikaupalla hilloja, mehuja ja kuivatettu niin että piisaa. Vaan ei enää. Kahteen vuoteen meidän omppupuut ovat tuottaneet ehkä kolme omenaa, sama naapureilla.

Toivotaan että kasvien jalostuksessa alettaisiin ottamaan paremmin huomioon lajikkeiden kestävyys, parempi sopeutuminen kaikkiin näihin kelikummajaisiin. Valitsisin mielummin kestävämmän kuin satoisamman lajikkeen.

Vanhat, kestävämmät ja vähempisatoisat viljalajikkeet tekevät hidasta paluuta. Kantojen elvyttäminen on harrastelijoiden vastuulla. Viljasadot on ymmärtääkseni olleet näinä rutikuivina vuosina ihan susihuonot, paahteessa vilja pakkotuleentuu ennen aikojaan ja satoa ei välttämättä edes kannata yrittää korjata. Ikävä kyllä, maataloudessa ei taida vielä olla riittävästi muutospainetta. Sadonkorjuuvelvoitteen palauttaminen varmasti osaltaan lisäisi kiinnostusta vanhojen kantojen elvyttämiselle myös tehomaatalouden puolella. Nythän leipäviljaa tuodaan paljon maailmalta, mutta mitäs sitten jos sitä ei ole saatavilla.

ilmastokeskustelua, siis niiltä osin kuin olen sitä seurannut, käydään hämmentävän paljon sähköauto-puulämmitys-osastoilla. Mutta onko sillä mitään merkitystä vaikka jokaisen pirtin pihalla töröttäisi teslat rivissä jos ruoka loppuu kesken.

Hämmästyttävän vähän taas puhutaan siitä että millä toimilla ihan oikeasti saadaan taattua ihmisille ruokaa pöytään näillä nykyvuosien seonneilla säätiloilla. Millä konkreettisilla toimilla saataisiin pölyttäjät elpymään (tämän luultavasti kaikki tietää, mutta se on sellainen mörkö mitä ei ääneen saa edes sanoa) ja millä toimilla pystyttäisiin muuttamaan maatalouden rakennetta niin että maataloustuottajat tuottaisivat sitä ruokaa myös tulevaisuudessa.

Täällä muiden ajatuksia aiheesta.

Alussa oli Vehkosuo

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Kuulumisia ja kuvapläjäys

Kesä on mennyt niin lujaa etten tahdo perässä ehtiä. Koneesta hajosi laturi reilu kuukausi sitten, sekin kyllä korjaantui vaan aika on mennyt kaikkeen muuhun. Toisaalta olen myös ihan tarkoituksella keskittynyt kaikkeen muuhun paitsi netissä notkumiseen. Puhelintakin kannan mukana nykyään vähän laiskanpuoleisesti. Menee kesä haaskuulle härveleiden parissa, nyt kun ei ole enää päiväunia nukkuvia lapsiakaan, ei tule sitä pakollista taukoa keskelle päivääkään.


Hevoset ja lehmät viettävät aikaansa laitumella, Hilkka-vasikka välillä lipsahtaa aitalangoista kylille, varsin harmitonta se tosin on koska noi lehmät ovat taipuvaisia pysymään aina riittävän lähellä ruokaämpäreitä ja muutenkin tulevat aina paikalle kun niitä nimeltä kutsuu, tai ei kutsu, tulevat kuitenkin. Ne on sellainen kiva seurusteluryhmä joka saapuu aina paarmoineen paikalle vaikkei tahtoisi, tosin nopeuttavat esimerkiksi aitojen alustojen niittoa huomattavasti ötököineen.

Niittämisestä tulikin mieleen, saatoin ihan pikkusen laiminlyödä esimerkiksi marjapuskien alustoja. Tai siis ihan totuuden nimissä, koko se alue missä noita puskia on, on ollut täysin hoitamaton ryteikkö koko kesän.. No nyt kun alkaa marjat kypsymään, on mennyt paripäivää niitellessä. Ihan jopa veistelin heinäseipään että sain kaiken sen nokkosen ja horsman kyllästämän heinikon tupattua johonkin odottelemaan päätymistään vuohien eväiksi. Lapset ovat ihan innoissaan, ne jaksavat seistä tuntikausia syömässä marjoja, ihan sama onko mustaa vai punaista viinimarjaa tai melkein kypsää karviaista, kaikki maistuu. marjoja näyttää tulevan tänä kesänä niin paljon että alkaa jo vähän jännittää että mitä niille kaikille tekee, mehua ja hilloa nyt ainakin.

Kaikki paikat puskee jotain kasvustoa, myös ratsastuskenttä. Laitumelta leviää voikukkaa, sitä nyt yritetään lanaamalla saada pidettyä kurissa.. voisihan ne tietysti myrkyttääkin mutta sitä nyt kuitenkin yritetään vielä välttää. Kentällä kun on vain yksi käyttäjä, käy helposti niin että pääsee metsittymään, mullakaan kun ei oikeen ole aikaa tuntikausia joka päivä tuota kentänpintaa kuluttaa, olen kyllä yrittänyt, nyt kun jalka kestää jo ihan kivasti ratsastamista, olen aktiivisesti kuntouttanut sekä pulleaa ponia että vetelää kuskia. Täällä on ollut valtavasti hyttysiä, näverkutiaisia sekä kattavasti paarmoja minikokoisista sellaisiin punatulkun kokoisiin, oikeastaan ainoa aika jolloin voi ratsastaa menettämättä järkeään, on iltamyöhä tai vesisade.


Sitten tottakai ne jutut mitkä toistuu aina alkukesästä. Tipuja on tullut ihan mukavasti, kanojahan meidän ei pitänyt haudottaa ollenkaan kun viime kesänä "uudistettiin" kanaporukka hyväksi.. vaan minkki kun kävi kylässä niin oli pakko ryhtyä tipuntekoon. Minkin hyökkäyksestä selvisi muutama hämäläinen, pari sekulia ja kaksi teharia. Niiden lisäksi nyt on kuukauden ikäiset ayam cemanit ja araucat. Hanhetkin sai aikaiseksi neljä tipua. Yllättäen kalkkunat eivät, samoin riikinkukot. Kalkkunoita sitten ostettiin tipuina neljä lisää. Luulen että jossain vaiheessa täytyy aloittaa yt neuvottelut kalkkunoiden kanssa.


Mikon kanssa vähän sukupuolitunnistettiin kaneja. Oli keväällä joku sählinki noiden kanssa kun lapset vähän järjesteli häkkien "kuka on mikäkin"-lappuja, sen lisäksi laitettiin osa isoon karsinaan ja sitä ja tätä, minkä seurauksena ei oltu ihan varmoja enää mistään. No, järjesteltiin sitten pupuja ja laitettiin sopivia pariskuntia yhteen ja osa laitettiin ulkotarhaan. Nyt on jo kolme urosta tehnyt poikaset, että ihan kivasti meni meidän sukupuolitunnistukset. Eipä se nyt mikää maailman suurin katastrofi ole, mutta olipahan taas amatöörimäistä puuhastelua.


Kaikkeen tähän kun yhdistää uhamikäisen pikkuprinsessan ja isommat lomalaiset, menee päivät joutusasti riitoja ratkoessa ja neidille mekkoja ja lettinauhoja vaihtaessa. Mulla alkaa tursuamaan prinsessamekot ja röyhelöt korvista. Onhan se tietysti hyvä että edes joku tässä porukassa on tyylikäs.

Horsmatkin pääsi taas vähän yllättäen pukkaamaan kukkaan. Niistä tein samaa mehua ja hyytelöä kuin ennenkin, eli ei mitään uutta auringon alla. Kesässä on kyllä parasta kun ruokahuolto toimii niin sujuvasti ihan vaan rikkaruohoilla, tähän porukkaan uppoaa marjojen lisäksi myös loputtomasti nokkoskeittoa ja nokkoslettuja.

Odottelen syksyä jo ohuesti jännittyneenä, sitten kun rospuutto taas tulee niin silloihan on ihan loputtomasti aikaa kaikelle puuhastelulle.. laitoin pellavaa kasvamaan, lampaiden villoja on vielä vaikka ja kuinka jäljellä. Äidillä on rukki ja jopa taito käyttää sitä, rukki on kuulema muuttamassa meille. Voi apua, luulen että matka omiin lankoihin on pitkä ja kivinen.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Terkkuja työleiriltä

Kevät on ollut sellaista haipakkaa etten ole ehtinyt luoda ajatustakaan koneen aukaisulle. Nytkin suunnittelin olevani kasvihuonetta tyhjentämässä, kärräämässä sinne uutta multaa ja tekemässä ne kaikki kasvihuoneasiat mitkä jätin taaskin syksyllä tekemättä. Koska kasvihuone toimii talvisin pyörä ja ruohonleikkuri varastona, alkaa lysti siitä että lykkää kamat pihalle. Tomaatit ja kurkut alkavat olemaan siinä mitassa että yhteiselo niiden kanssa alkaa olemaan suorastaan ahdistavaa, täytyy huomenna saada aikaiseksi operaatio kasvihuone.

kasvihuone inspiraatiota odotellessa, lykätään tähän kasa kuvia epäloogisessa järjestyksessä ja väliin sekavaa selitystä.

Mulla on aina olevinaan loistavat suunnitelmat aikatauluineen, sitten tulee joku muuttuja kaatosateen, jonkun eläinhässäkän, laiskuuden tai lapsiasian muodossa.

Tuossa alla on yksi niistä muuttujista, alaotsikolla eläinhässäkkä. Esko-pukki tuli kyläilemään kuttujen tykö, tottakai päivän varoitusajalla, perunan istutus vaihtui lennosta pukinhakureissuun. No nyt ne on jo potaatitkin maassa ja Eskokin tuntuu viihtyvän mainiosti kuttujen kanssa. Noi sarvet vaan on kaikessa jyhkeydessään melko kunnioitusta herättävät.
Lehmät ja hevoset ovat päässeet laitumelle. Vähentää kivasti lapioitavan kakan määrää kun sisällä on yön vain hevoset. Nyt jalkakin alkaa olemaan siinä mallissa että olen pystynyt ratsastamaan ihan säännöllisesti, pyrkimys olisi tietysti melkein joka ilta, toteutus on kuitenkin noin nelisen kertaa viikossa, parempi sekin kuin ei ollenkaan. Onneksi hevoset ja kuski ovat yhtä rapakunnossa.

 Lehmien piti sen alkuperäisen loistavan suunnitelman mukaan mennä laitumelle tuohon tien toiselle puolelle, siinä on naapurin metsittynyttä peltoa ja kaikenlaista närettä enemmän kuin riittävästi noille kolmelle lehmälle. Sitten ajattelin uudestaan, mitään aitaustarvikkeita ei oikeastaan ole ylimääräisenä, eikä akkupaimentakaan. Näreikön aitaukselle olisi kertynyt liikaa hintaa, ottaen siis huomioon sen että kyseessä olisi ollut mahdollisesti vain yhden kesän lysti. Myöskään vesien raahaaminen läpi kesän tuon parinsadan metrin matkaa ei kuulostanut yhtään houkuttelevalta. Totesin että jos nuo sopivat talvet asumaan melkein sylikkäin, mahtuvat ne luultavasti samalle laitumellekin. Laidunta on reilu parihehtaaria, laiduntajia kolme perinnelehmää ja kaksi hevosta jotka laiduntavat rajoitetusti päivät.

tuossa kun seisoo vierekkäin lehmä ja poni, voisi äkkiä kuvitella että poni on norsun kokoinen, oikeasti poni on 145cm korkea ja lehmät kääpiöitä.



Kaiken sen kasvimaan kääntämisen, kylvämisen, kevätjuhlissa juoksemisen ja muun turaamisen lisäksi täytyy tietysti syödäkin välillä. Nyt raaskittiin vihdoin hankkia savustuskaappi. Selailin nettiä kaivellen kuvia ihmisten itse tekemistä savustuskaapeista, lopulta kuitenkin muutin tämänkin hienon suunnitelman lennosta. Mikon työlistalla alkaa olla sellainen ruuhka että itsetehden savustuskaappia joutuisi odottelemaan tovin jos toisenkin, haettiin se sitten kaupasta. Ensimmäisenä kaappiin laitettiin 1,6kg kalkkunan kuljinta. Oli kyllä herkkua.

Vaikka näin keväisin tämä touhu ajoittain (usein) tuntuu ihan silkalta työleiriltä, niin onhan se silti sairaan kivaa kun kun voi syödä itse kasvattettua ruokaa. Nokkosiakin on taas popsittu ihan jatkuvasti, nokkoskeitto ja nokkosletut vaan tuppaa olemaan sellaista herkkua mihin täällä kukaan ei tunnu kyllästyvän.

Tuli meille uusi kissakin, Veltto-Elvi. Tuo on jonkun hylkäämä lemmikki, asunut vuoden tutun tutun pihalla. Tuotiin meille vähän niinkuin sillä ajatuksella että josko tuo kissaneiti voisi Päivi-kissan kaverina harventaa hiiriä ja rottia. Veltto-Elvi tuotiin sisään ja se kävi makaamaan sängylle, siitä alkaen se on lähinnä vaan maannut, se rakastaa rapsutuksia ja sylissä olemista (oliskohan ollut jonkun vanhuksen seurana ja sitten on vanhus viety ja katti dumpattu pihalle?), mutta ulos se ei tahdo, sisäsiistikin se on eli mikään pakkohan sen ei ole ulos mennäkkään. Että se siitä rotantapposuunnitelmasta.

isosisko Hulina ja pikkusisko Hilkka.

Päivi kissa sentään pyydystää hiiriä, näillä keleillä se käy sisällä vain nukkumassa.
Eppu ja pellavamaa

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Kevätpörriäiset

Mitäpä niitä muita varmoja kevään merkkejä on kuin villiintyneet lehmät. On se kumma vaikka nämäkin lipsuttelevat pihalla räntäsateiden läpi, toki asianmukaisesti seisoskellen lähinnä päät paalissa, niin kevään ensimmäiset päivät saa nuokin kirmaamaan hännät pystyssä. Paitsi tietysti Rauha, se näiden kahden kahjon äitee ei nyt sillälailla lähde sopimattomasti revittelemään. mutta Hulina ja Hilkka senkin edestä esittelevät kissamaista notkeuttaan.
Nyt kun Hulina 1,5v, pudotti talvikarvansa, paljastuikin että siitähän on talven aikana kasvanut oikein sievä pieni perinnelehmä. Talvella se näytti räjähtäneeltä käpylehmältä kun valtava pörröturkki teki siitä sellaisen pallon. Hulinalle on jo sulhanenkin katsottuna, mulla vaan tuo kiimantarkkailu on ollut vähän sellaista turhan suurpiirteistä siemennystä silmälläpitäen. Rauhallekin on sama sulho suunnitteilla ja sonnivasikkaa toivotaan niin sormet ristissä että nivelet rutisee.


Kaikki mahdolliset vähänkään siedettävät kelit on käytetty puuhommiin. Vaikka tämänkään talven lumet eivät ole kokonaan sulaneet, täytyy miettiä jo ensitalven lumia. Tavallaan ihan hauskaa kuinka nykyään on ihan normaalia ajatella asioita aina pitkälle tulevaisuuteen. Silloin kun ruoka tulee kaikki kaupasta ja lämpö ilman klapeja, ei tarvitse ihan samassa mittakaavassa tehdä tulevaisuuden suunnitelmia.
Mikko on saanut kyllä enemmän kuin osansa näistä talkoista. Tehtyään seitsemän päiväistä työviikkoa ylitöineen, menee kaikki muu aika puita pilkkoessa. Toisaalta mä olen ollut huomaavinani että yksi varma kevään merkki on kun miehelle tulee tarve kaataa puu. Kevään ensimmäinen päivä ja kaikissa lähitaloissa kuuluu kun moottorisaha käynnistyy.


Mitään uraauurtavaa uutta täällä ei juurikaan tapahdu. Hommat menee jo pitkälti samalla kaavalla kuin joka kevät. Pihalta paljastuu karseita ryönäkasoja kun ihan joka kerta (eli ei ikinä) jakseta haravoida tallinpihaan pudonneita irtoheiniä, katoaahan ne kätevästi aina uuden lumikerroksen alle.. ilmestyäkseen ikävästi esille sieltä. Tuleepahan taas katetta kasvimaille. Lantahan myöskään tältä tontilta ei kärräämällä lopu. Tulee jumpattua kun kuskaa hyväksi palanutta kakkaa kasvimaille.




Mä kun olen nyt lueskellut yksiä sun toisia juttuja ja ilmastonmuutosta ollaan nyt vaalienkin takia saatu joka tuutista ja innostuttuani siitä permakulttuurista, olen alkanut potemaan ihan järjetöntä maailmantuskaa. Tässä kylällä on ollut melkoiset avohakkuut käynnillänsä, lähimetsät on sileänä, pellonlaidat parturoituna ja tehoviljely kukoistaa. Eläimiä ei taloissa enää juurikaan ole, eli karjanlantaa ei maanparannusaineeksi kerry eikä laidunmaitakaan enää tarvita. Juhannustaikoja varten jos haluat kerätä erilaisia luonnonkukkia, ilman jäät. Lienee tarpeetonta mainita ettei pölyttäjiä löydy edes etsimällä.

Totesin että näillä umpiköyhillä savimailla tuo meidänkin lantakasa taitaa olla arvokkaampi kuin uskoinkaan. Samassa tuskassa pyyhkäisin kauppaan ja ostin pussitolkulla kaikkia mahdollisia kukkien siemeniä, kylvän niitä ihan kaikkialle ja katson kun ympäröiville pelloille melkoisella intesiteetillä loiskittavat kasvinsuojeluaineet tappaa talossa ja puutarhassa kaikki mun kukkani. Kunhan puut on tehty, aletaan tekemään hyönteishotelleja.

Näillä savipelloilla ei kasva yhtään mikään ellei sen siemenen kanssa lykätä maahan sitä apulantakikkaretta, eikä kyllä kummoisesti kasva sen kikkareenkaan kanssa. Pellot kun on pelkkää savea, sateella vesi lillii siinä pinnalla ja auringon pilkahtaessa savi kuivuu silmissä halkeilevaksi suola-aavikoksi. Mitäpä sitten syödään? ilman viljelymaata ja ilman pölyttäjiä tulee huiko.